1"Ihminen, vaimosta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta, 2kasvaa kuin kukkanen ja lakastuu, pakenee kuin varjo eikä pysy. 3Ja sellaista sinä pidät silmällä ja viet minut käymään oikeutta kanssasi! 4Syntyisikö saastaisesta puhdasta? Ei yhden yhtäkään. 5Hänen päivänsä ovat määrätyt, ja hänen kuukausiensa luku on sinun tiedossasi; sinä olet asettanut hänelle määrän, jonka ylitse hän ei pääse. 6Niin käännä katseesi pois hänestä, että hän pääsisi rauhaan ja että hän saisi iloita niinkuin palkkalainen päivän päätettyään. 7Onhan puullakin toivo: vaikka se maahan kaadetaan, kasvaa se uudelleen, eikä siltä vesaa puutu. 8Vaikka sen juuri vanhenee maassa ja sen kanto kuolee multaan, 9niin se veden tuoksusta versoo jälleen ja tekee oksia niinkuin istukas. 10Mutta mies kun kuolee, makaa hän martaana; kun ihminen on henkensä heittänyt, missä hän on sitten? 11Vesi juoksee pois järvestä, ja joki tyhjenee ja kuivuu; 12niin ihminen lepoon mentyänsä ei enää nouse. Ennenkuin taivaat katoavat, eivät he heräjä eivätkä havahdu unestansa. 13Oi, jospa kätkisit minut tuonelaan, piilottaisit minut, kunnes vihasi on asettunut, panisit minulle aikamäärän ja sitten muistaisit minua! 14Kun mies kuolee, virkoaako hän jälleen henkiin? Minä vartoaisin kaikki sotapalvelukseni päivät, kunnes pääsyvuoroni joutuisi. 15Sinä kutsuisit, ja minä vastaisin sinulle, sinä ikävöitsisit kättesi tekoa. 16Silloin sinä laskisit minun askeleeni, et pitäisi vaaria minun synnistäni; 17rikokseni olisi sinetillä lukittuna kukkaroon, ja pahat tekoni sinä peittäisit piiloon. 18Mutta vuorikin vyöryy ja hajoaa, ja kallio siirtyy sijaltansa, 19vesi kuluttaa kivet, ja rankkasade huuhtoo pois maan mullan; niin sinä hävität ihmisen toivon. 20Sinä masennat hänet iäksi, ja hän lähtee; sinä muutat hänen muotonsa ja lähetät hänet menemään. 21Kohoavatko hänen lapsensa kunniaan - ei hän sitä tiedä, vaipuvatko vähäisiksi - ei hän heitä huomaa. 22Hän tuntee vain oman ruumiinsa kivun, vain oman sielunsa murheen."